keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Life really can be messy sometimes, but who said mess can't be beautiful?


Viime viikkoihin on kuulunu ihan älyttömän tunnerikkaita kokemuksia ja tän postauksen kuvat kertoo varmaan jo itessään enemmän, ku tuhat sanaa, mutta aattelin silti vähän raottaa sitä kaikkea mitä tässä parin viikon sisällä on tapahtunu. Noista kuvista voisin kuitenkin eka sanoa sen verran, että olin viime viikonlopun kipeenä ja kun meikkaamisesta ei oikein meinannu tulla mitään, niin turhautuneena päätin sit vaan roiskia Cameleonin kasvo ja kehomaaleja ihan vapaalla kädellä ympäri kroppaa ja naamaa. Ihan vapauttavaa välillä vaan tehä jotain ihan ilman mitään "sääntöjä".

Anyways, viime postauksessa, josta on jälleen kulunu jo jonkin aikaa, mä kerroin, että ollaan menossa äitin kanssa teatteriin. Kyseisestä teatteriesityksestä onkin jo se pari viikkoa, mutta en oo vieläkään päässy siitä täysin yli. Oltiin siis tosiaan Helsingin Peacock teatterissa kattomassa Billy Elliot -musikaalia ja se oli kerta kaikkiaan ihan loistava. Mua jännitti aluks tosi paljon, että tuleeko mulle jotain paniikkioireita, mutta kaikki meni onneks paremmin ku hyvin. Jotenkin mulle tuli siitä esityksestä ihan hurjat flashbackit niihin aikoihin, kun olin vielä nuorempi ja harrastin ite teatteria. Vähän on ehkä jääny hampaankoloon se, että usean vuoden näyttelemisen jälkeen se yhtäkkiä vaan loppu ja vielä vähän kummallisiin tunnelmiin.. Turhahan sitä enää on katua ja tiedän, että aina voi alottaa alusta jos sitä oikeesti haluaa, mutta ehkä se ei enää oo mulle. Tai no, ei ainakaan just nyt tällä hetkellä.

Tänä maanantaina mä olin pitkästä aikaa Nurmijärvellä, siellä mun vanhassa nuorisokodissa, jos  nyt ihan tarkkoja ollaan. Itseasiassa mä olin siellä ensimmäistä kertaa vuoteen, sillä viime kerralla olin siellä melkeinpä tasan vuosi sitten näihin aikoihin ja vieläpä täysin samoissa merkeissä eli pikkujoulua viettämässä. Jos Billy Elliot sai tunteet pintaan, niin tän viikon maanantai oli jotain sata kertaa voimakkaampaa.. Mun on tosi hankala sanoin edes kuvailla sitä, kuinka hyvältä ja oikeelta musta tuntu tänä maanantaina. Mä näin pitkästä, pitkästä aikaa niitä ihmisiä, joiden kanssa mä asuin kolme vuotta ja jotka tänä päivänä on melkein kokonaan kadonnu mun elämästä. Ohjaajia, nuoria, sekä muutamaa ystävää, jotka asuu vielä Nurtsilla.

Mä muutin nuorisokotiin 2010, kun mä olin vielä lapsi. Lapsi, täynnä vihaa, surua ja katkeruutta. Mä pidin koko laitosta alussa rangaistuksena ja koska mä olin niin sairas, niin mä en osannu ollenkaan arvostaa sitä ympäristöä, enkä varsinkaan niitä ihmisiä joita mun elämään yhtäkkiä oli ilmestyny. Ei se ehkä ollu siinä vaiheessa muutenkaan mikään ykkösprioriteetti arvostaa, koska masennus ei antanu tilaa semmoseen. Mä pidin ohjaajia robotteina, jotka tekee työtä vaan rahasta ja nuoret mun ympärillä sai mut vaan tuntemaan oloni yksinäisemmäks päivä päivältä. Alussa mä oisin tehny mitä vaan päästäkseni sieltä pois. Päästäkseni takas kotiin ja takas niiden mun ystävien luokse. Se päivä, kun mut kirjattais lopullisesti ulos tulis olemaan se päivä, josta mä oisin ikionnellinen ja se oli ainoa asia, josta mä olin sataprosenttisen varma.

Aika kuitenkin kulu ja kun mä vihdoin viimein tiedostin pääseväni pian pois laitoksesta, mä huomasin sen muutoksen mikä mussa oli tapahtunu ja mä olin aika järkyttyny. Mä en enää halunnukaan lähteä. Mä en kaivannu niitä mun entisiä kavereita enää niin paljon taikka halunnu takas sinne oikeeseen kotiin, mikä tietty tuntu vähän inhottavalta. Mä tiedostin siinä hetkessä laitostuneeni, mutta siinä vaiheessa mä en enää sanonutkaan sitä laitosta ääneen kuin kirosanaa, vaan tällä kertaa täynnä onnea ja ylpeyttä. Mä tajusin, että mä rakastin tätä mun uutta kotia, niitä muita nuoria ja jopa useita ohjaajia ja pian se kaikki ois poissa. Mä rakastin myös mun uusia ystäviä, eli siis niitä Nurmijärvellä asuvia, jotka myöskin tulis pian katoamaan. Paljon lupauksia kyllä tehtiin ja alussa myös pidettiin, mutta ihan liian pian se kaikki oli ohi ja yhtäkkiä nähtiin toisiamme nipin napin enää kerran vuodessa...

Miten siihen pitäis suhtautua, kun ensin asutaan yhdessä ja nähdään koko ajan, mutta vaan yhdessä päivässä se kaikki on ohi ja niin käsittämättömän monet tärkeät ihmiset katoaa täysin sun elämästä. Kukaan ei tuu enää herättämään sua tai keitä sitä aamukahvia, sulla ei oo enää oo sitä yhtä tai useampaa ihmistä, joiden kanssa käydään heti aamusta unet sun muut läpi ja istutaan vierekkäin bussissa matkalla kouluun. Ei oo enää niitä ihmisiä, joihin törmäät kotimatkalla ja joihin sä voit samaistua, koska nekin heräs jo aamuviideltä ja kulki sen saman pitkän matkan kolmella eri bussilla ihan vaan päästäkseen kouluun.. Kotiin palatessa ei oo vastassa sitä isoa jengiä, joiden kanssa syöt ja juttelet, käyt päivän tapahtumat läpi ja naurat ihan tyhmille jutuille. Ei oo enää leffailtoja tai saunavuoroja, ei ärsyttävää siivouspäivää, josta aina tapeltiin eikä leirejä, jotka sai meidät vielä läheisemmiks, ku mitä jo alunperin oltiin. Mitään siitä ei enää oo olemassa, enkä mä tuu enää ikinä saamaan sitä takas ja se tuntuu ihan helvetin pahalta.

Mä tunnen niin käsittämättömän suurta kaipuuta Nurtsille ja laitokseen, että välillä tuntuu ettei sitä tunnetta kestä. Mä ikävöin niin paljon ja niin montaa ihmistä, että se tuntuu välillä ihan liian raskaalta. Mä onneks tiedän, että se alkuperänen seittemän nuoren kopla, ei tuu koskaan unohtumaan enkä mä usko koskaan vieraantuvani niistä ihmisistä. Varsinkaan niistä kahesta, joiden kanssa asuin melkein alusta loppuun asti. Tietyllä tapaa just ne tyypit tuntuu ihan sisaruksilta, kun taas sit jotkut toiset nuoret ei koskaan kasvanu niin läheisiks. Ehkä sen takia nää pikkujoulut onki niin isoja juttuja mulle, sillä just niinä päivinä, musta oikeesti tuntuu, että mä oon just siellä mihin mä kuulun. Siltä, että mä oon vihdoin tullu kotiin.

Mä tiedän, että tää on aihe, josta mä voisin puhua vaikka tuntikausia, mutta koska se alkuperänen nuoruuteni nuorisokodissa sarja on vielä kesken, niin jätän tän nyt vaan tähän. Mä en tälläkään tekstillä haluu mitenkään vähätellä mun oikeeta perhettä, jota rakastan tottakai myös, mutta kyllä mä veikkaan, että kaikki te ymmärsitte sen :)

7 kommenttia

  1. vautsi! en tiennykkään että oot harrastanu teatteria joskus :3 Hieno kirjoitus ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo kyl sitä tuli useempi vuos joskus harrastettuu :)) Ja kiitän!

      Poista
  2. laitosnuorten kannattais lukee tää teksti niin ehkä tajuaisivat että se on niiden parhaaks. Or not.. meitä on moneen junaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nojoo, mut seki tietty riippuu iha laitoksesta ku ei kaikis oo varmasti nii hyvä olla ku siel mis mä olin tai sillee :) Mut jep, niinhä meitä on!

      Poista
  3. Todella hieno teksti ! Veti ihan sanattomaksi !

    VastaaPoista

Kaikki kommentit on tervetulleita, mutta julkaisen vaan asialliset :)