perjantai 14. maaliskuuta 2014

Perhoset

Istun terapiassa, rumalla tuolilla, rumassa huoneessa. Terapeutin ääni soljuu tasaiseen tahdiin ja tunnen uppoavani eiliseen. Ääni muuntautuu musiikiksi. Yhtäkkiä näen itseni hämärässä huoneessa ja muistan kaiken. Sen voimakkaan lämmön tunteen poskipäilläni kun yritin pidätellä kyyneleitä viimeiseen asti. Surusta ja ikävästä humaltumisen, vai oliko se sittenkin alkoholi josta humalluin. Seitsemän pitkää ja syvää. Ei siksi, että sillä olisi mitään elämää suurempaa merkitystä, aika vain sattui loppumaan kesken. Kaikki pysähtyy, kellonviisarit kääntyvät ympäri ämpäri ja ampaisevat eteenpäin nopeampaa kuin koskaan ennen. Seitsemän pitkää ja syvää unohtuu, samoin kuin hetkellinen ahdistus. Musiikki pauhaa nyt lujempaa ja jokin saa aikaan hymyn. Hymyn, jota ei saa pyyhittyä kasvoilta. Yhtäkkiä tunnen niin paljon hyvää. Elämä on juuri nyt petollisen kaunista. Pimeys saapuu pian ja ilmassa väreilee enne loppuhuipennuksesta. Syke kiihtyy yön pimeimpänä tuntina nollasta sataan luoden hetken, joka ei tunnu todelta ja pian nukahdan.

Sekavan horroksen aikaiset unet pyyhkiytyvät hetkessä mielestä kun auringonpaiste palauttaa minut todellisuuteen. Kahvia ja tupakkaa. Hetkellinen häpeän tunne sortumisesta katoaa sokaisevaan valoon ja tiedän ettei ole mitään hävettävää. Elämä on vain elämää ja tämä hetki, on pelkkää täydellisyyttä. Lisää musiikkia ja hyvää oloa. Puhetta, ilman sanoja, sanoja ilman tarkoitusta. Kaikki tunteeni sulautuvat yhteen, muodostaen värejä, kuvioita ja lopulta suuren parven perhosia. Mustanpuhuvat, epämuodostuneet yökköset lentävät tiehensä jättäen jäljelle vain muutaman, tuhansilla väreillä koristellun perhosen ja sillä hetkellä tunnen oloni niin onnelliseksi ja vahvaksi. Juuri tässä ja nyt. Nauttiessani ihmisten seurasta ja puheensorinasta näen, kuinka seitsemän ritariyökköstä, verenpunaisine siivenkärkineen katoaa kirkkaaseen auringonvaloon ja totean rauhallisella äänellä mielessäni - tietäväni mitä se merkitsee.

Sydämeni jättää lyönnin väliin kun maisema ympärillä alkaa pyöriä ja pian huomaan päivän tapahtumien vilisevän silmissä. Muutama silmänräpäys ja istun taas samassa rumassa huoneessa kuin hetki sitten. Tajuten, että siipirikot yökköset ovat palanneet ja, että sisälläni on taas se sama möykky, jonka menetykset ja vastoinkäymiset ovat vastoin tahtoani rakentaneet. Seitsemän pitkää ja syvää muistuttavat olemassaolostaan kun vaihdan asentoa ja jostain syystä tunnen itseni vähintään tuhatvuotiaaksi. Vilkaisen kelloa, kirjaan uuden ajan kalenteriin ja lähden kotimatkalle, jättäen pienimmätkin ajatuksen rippeet eilisestä onnellisuudesta ja ilosta tuohon rumaan terapiahuoneeseen.

6 kommenttia

  1. Wow mikä teksti!
    Tsemppiä <3

    VastaaPoista
  2. Todella hyvä teksi, oikeen mitään muuta en osaa sanoo mut jotenki se "iski" muhun ja ihanaa miten sä pystyt kirjottamaan sun tunteista/tuntemuksista niin hyvin että ne pystyy melkeen tuntemaan tänne asti. Paljon jaksamisia <3
    VIIVA JII

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Kiva jos pidit ja siistiä saada tollasta palautetta ! Kiitoksia <3

      Poista
  3. En oo ennen sun blogia lukenu mut nyt löysin tän vaan jostain. oon lukenu sun blogia ja joka kertaku luen ni itken vaan... se et menettää ystävän ja vielä tuolla tavalla on kaikista pahinta mitä voi tapahtua. olet täydellinen ihminen, tsemppejä ja jaksamisia ja kaikkea hyvää <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mm.. Niihän se on :/ Kiitos paljon <3 !

      Poista

Kaikki kommentit on tervetulleita, mutta julkaisen vaan asialliset :)