perjantai 21. helmikuuta 2014

Mä synnyin maailmaan niin karuun ja rujoon, mis jengi kaatuu ja putoo


Mä rupesin viime yönä kirjottamaan postausta siitä miten mua taas ahdistaa, mutta siitä ei tullu yhtään mitään, joten deletoin koko paskan ja alotin alusta. Ainakin kolmeen otteeseen... Lopulta kyllästyin kuitenki siihen etten saa minkäänlaista järkevää tekstiä aikaseks ja menin nukkumaan. Tää päivä meniki sitte ihan mukavasti, lukuunottamatta outoa tunnetta sisuskaluissa. Mulla on nimittäin sellanen helvetin outo tunne, että oisin tehny jotain ihan hirveetä tai, että kohta tapahtuu jotain ihan hirveetä ja vaikka pystyn nauttimaan elämästä ja kavereiden seurasta ihan normaalisti, niin se tunne on koko ajan läsnä. Varsinki sillon ku oon yksin, eli öisin tää tunne valtaa koko mun mielen, enkä mä vaan saa kiinni siitä mistä se johtuu.. Voi tietty olla, että nyt se kuuluisa loppuunpalaminen on käynnistyny, sillä oonha mä nähny jo reilun kolmen viikon ajan joka ikinen päivä jotakuta mun kaveria tai läheistä, mutta en vaan käsitä, miten sosiaalisuus muka vois aiheuttaa tälläsen olon ja ahdistuksen, jota ei pysty käsittelemään millään semmosella tavalla, millä oon ennen sitä käsitelly. Sen takia mua varmaan ahdistaa vielä entistä enemmän, kun en pysty millään selittelemään tätä oloa.

Yks toinenki asia on nyt lähiaikoina pyöriny paljon mun ajatuksissa ja varsinki viime yön jälkeen mun on ollu vaikee ajatella mitään muuta... Päädyin nimittäin eilen yhteen blogiin, jonne pääsette tästä linkistä ja järkytyin pahemmin ku pitkään aikaan... Jos käytte tuolla blogissa niin ymmärrätte varmaan hyvin miks. Googlasin hetken ja löysin valitettavasti linkin, jossa ton tytön julistettiin kuolleen ja mä en voinu muuta ku itkeä.. Kukapa muukaan ku Jossu mulle tosta tuli mieleen, tai oikeastaan Jossun kuolema. Ei nimittäin oo enää ku muutama päivä ja sit voin sanoa, et mun paras ystävä on ollu poissa jo kolme pitkää ja piinallista vuotta.. Ihan hirveetä ajatella, että en oo nähny mun rakasta Jossua kolmeen vuoteen, mutta vielä hirveempää on se, että pystyn puhumaan ja kirjottamaan siitä nykyään näin rauhallisesti.. Mä tiedän, että sanotaan ajan parantavan haavat ja, että surullisistakin asioista pääsee yli, mutta jostain syystä mä en halua päästä Jossusta yli.. Mä haluaisin olla vieläkin hajalla, itkeä ja ikävöidä yhtä kovasti ku ennen, mut miks? No sitä mä en tiedä... Mä vaan haluaisin. En tiiä pystyykö kukaan selittämään tätä tunnetta, mut ei se mitään vaikkei pystyiskään. Ehkä se menee vielä joskus ohi. Samoin ku nää syyllisyyden tunteetki. Ähh.. En mä näköjään tänäänkään saa mitään kovin fiksua tekstiä aikaseks, mut ei se mitään. Välillä on ihan jees kirjottaa vaan mitä mieleen pälkähtää.

Loppuun sanon vielä, että mua ahdistaa sekin, kun nykyään ihmiset on niin masentuneita, mut mä nyt oon viiminen ihminen, joka voi syytellä muita. Tai siis enhän mä syyttele, mut tajusitte varmaan.. Jos vaan voisin, niin poistaisin mielenterveysongelmat koko maailmasta, mut enhä mä voi. Ei kukaan voi. Pitää vaan yrittää tyytyy siihen mitä saa ja nauttia niistä hyvistä jutuista niin paljon ku vaan pystyy, vaikka taustalla ois kuinka paljon paskaa tahansa.

"Life is a bitch, mut se ottaa välil syliinki"

7 kommenttia

  1. Tuttuja tunteita nää kaikki kuvailemasi. Mäkin menetin läheisen ihmisen kolmisen vuotta sitten, ja tuntuu hölmöltä että asiaa voi ajatella ja siitä pystyy jopa jo juttelemaan ilman että kyynel vierähtää silmään. En tiedä tunnenko vaan syyllisyyttä siitä että oon päässyt asian yli, vai kaipaanko vain sitä tunnetta kun sai luvan kanssa itkeä ja huutaa lujaa, sillä itkeminen ja huutaminen on omalla tavallaan todella vapauttavaa.

    VastaaPoista
  2. Ehkä Jossu tuntuu olevan lähempänä jos hänen kuolemansa aiheuttama tuska on suurempaa? Kun se akuutein kipu alkaa hiipua niin tunnet menettäneesi hänet vielä konkreettisemmin? Emt, vaikea muotoilla...tai kun ei kuolleista jää mitään muuta kuin ne muistot jotka ei koskaan korvaa sitä poistunutta ihmistä, ja siitä vähästä sitten koittaa pitää kiinni. Teidän suhteessanne oli aika paljon tuota tuskaa, pelkoa ja ahdistustakin. Vaikka niitä fiiliksiä ei itsessään niin ikävöisi niin ne ovat kuitenkin olleet osa sitä sen aikaista mielenmaisemaa.

    Elämässä eteenpäin meneminen vaatii aina joidenkin asioiden jättämistä taakse ja luopumiseen liittyy aina ne kasvukivut. Vaikka olet varmasti muuttunut muutenkin paljon tässä kolmen vuoden aikana niin Jossu tulee aina olemaan sinulle se kaiken niellyt ensirakkaus, sitä ei mikään tule muuttamaan tai vie sinulta pois vaikka se repivin ikävä haalistuukin. Kuten tästä blogistakin huomaa on sinulla elämässäsi paljon hengissäkin olevia tärkeitä ihmisiä, harrastuksia ja oma eteenpäin kulkeva elämä. Uskon että jos Jossu olisi jaksanut elää niin hän olisi onnellinen puolestasi.

    Masennus on nykyään tosi yleistä ja mun oma kyökkipsykologinen arvioni on että se johtuu siitä että maailma on nykyään hirveän monimutkainen ja 'suuria' päätöksiä tulevaisuuten ja kaikkeen liittyen joutuu tekemään liian aikaisin. Lisäksi mistään ei voi olla varma, ei niin montakymmentävuotta sitten yliopistotutkinto tai ammattikoulutus takasi työpaikan, nyt vaan pitäisi tehdä kamalasti kaikkea ilman mitään varmuutta siitä onko siitä koulussakäkkimisestä yhtään mitään etua. Ja tähän päälle se hirveä määrä informaatiota jota puskee joka tuutista, ihminen nyt vaan on biologialtaan niin apina että se stressaa...ja stressaantuneena ei jaksa olla mukava. Kenellekään. Joo...että siis nuoret on nyt masentuneempia kuin enne koska tulevaisuudesta ei voi olla varma ja kotonakin on todennäköisesti perseilmapiiri koska vanhemmillakin on elämä hukassa. Kuulostaapa taas positiiviselta :D

    Tilastollisesti kuitenkin 80% ihmisistä on ei-masentuneita, että ehkä sun pitäisi vaan etsiä joku perusonnellisesta elämästä kirjoittavien blogien rypäs jota alat lukea? Ruokablogeja? Ne epäonnistuneet lihapullat on kuitenkin pienemmän kaliiperin ongelma kuin mt-poukkoilu ja välillä on tosi terapeuttista lukea jotain harmitonta mutta kirjoittajalleen tärkeää...

    VastaaPoista
  3. Oon myös joskus aikaisemmin törmännyt tuohon blogiin ja tuli taas ihan älyttömän paha olla, kun luki ton viimesen kirjotuksen, varsinkin kun kukaan ei ollut siihen kommentoinut mitään (ellei kirjoittajalla ollut kommenttien hyväksyntä päällä, mutta silti). Miettii vaan että eikö ole mitään, millä pelastaa ihmisiä, joilla on noin paha olla ja jotka haluavat välttämättä kuolla??

    Ja toi ahdistus, kyllä se voi johtua vain siitä että on ollut niin sosiaalinen. Mulla menee ainaki kaikki voimat jo siinä, jos oon kavereiden kanssa yhden illan hengaamassa jossain. Tuntuu siltä, kun olis pinnistelly kaikkensa siinä muutaman tunnin aikana ja sitte ku pääsee taas omiin oloihinsa, niin tekis mieli vaan nukkua. Ja mulla ainakin on jonkinlainen koukku masennukseen. Jos menee hyvin, niin melkeen kaipaa sinne synkkyyteen ja kurjuuteen takasin. Ehkä mun mielestä mun ei sais olla onnellinen?

    Jaksamista Jossun suhteen. Itse en oo ystävääni menettänyt tuolla tavalla, enkä voi kuin kuvitella sun surua. Tietysti sun ahdistuneisuus voi johtua jo pelkästään siitäkin, että ajattelet tekeväsi Jossulle väärin, jos olet muiden kanssa ja pidät hauskaa. Vaikea sanoa, mutta yritä piristyä kuitenkin <3

    VastaaPoista
  4. VOI EI! TOI ON IHAN KAUHEET! mä oon täss ihan sanaton nyt D:

    VastaaPoista
  5. Ton blogin kirjoittaja oli samalla osastolla mun kanssa, vei henkensä vähän alle vuosi sitten. Se oli kyllä niin syvällä depiksessä, kirjotteli vaan noita tekstejä huoneessaan mut silti siihen luotettiin et pääs lomille. Vielkin tosi paska ja tyhjä olo kun vaan ajattelee miten se nyt on vaan joku hiljentyny blogi netissä... vaikka itse muistaa sen ihmisenä, hengittävänä olentona. Karmee kohtalo, mut syy miks tulin kommentoimaan on, että jos joku tajuis kääntää viel suuntansa pois Suvin ratkaisusta (en muista sen nickiä) ja löytäis vähän voimii jatkaa eteenpäin. Nää asiat on niin käsittämättömän suuria. Toivoisin vaan ettei kukaan koskaan suhtautuis tälläsiin mitenkään 'ihannoivasti' tai ees kovin keveesti. Kunnioitan kyllä sitä miten rohkeesti tuot nää jutut suoraan esille, näist on hyvä puhua suoraan muiltaki näkökulmilt kun vaa joistai etäisist tilastoist tms... mutta mä en vielkään jaksa ehkä ees seuraa tän kommentin jälkeen tätä keskusteluu. Liian tuore menetys viel. Liikaa muistoi henkilökohtaisesti.

    Mä tiiän ettei Suvikaa olis halunnu kenenkään ottavan siitä esimerkkiä. Tavallaan myös vituttaa et toi blogi jäi olemaan. En tiiä.

    VastaaPoista
  6. törmäsin sun blogiin pari päivää sitten. Oo ylpee itestäs, ett oot niin aito. Mua kannustaa kuulla, ett läheisen kuolemasta voi selvitä. Oma sisko teki itsemurhan melkeen vuos sit ja tuntuu, ett ite meinaan vajota mukana. Lohduttaa tietää, ett muutkin on selvinny, ehkä mäkin.

    -M

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :/ Koita pärjäillä... <3 Kyllä säkin selviit !

      Poista

Kaikki kommentit on tervetulleita, mutta julkaisen vaan asialliset :)