tiistai 10. joulukuuta 2013

Going insane

 
Tuntuu, että tuun hulluks näiden paniikkioireiden kanssa. Koko ajan ahdistaa ja pelottaa, että mulla on aivokasvain, veritulppa, syöpä tai joku muu helvetin vakava sairaus. Päässä tuntuu ikävältä, sydän muljahtelee ja korvissa humisee. Vielä pahempaa on kuitenkin se kun ne omat ajatukset sysää mielen paniikkiin. Sydämenlyönnit tihenee, hengitys alkaa takkuilla ja pelko täyttää sekä kehon, että mielen. Noiden olojen takia oon varmaan alkanutkin ikävöimään sitä yksinkertaista ahdistusta ja kaikkea mitä mä ennen tunsin. Nykyään ahdistus on vain pienen pieni kivi suuren vuoren rinnalla, ja se vuori on paniikki. Kaikki ylimääränen energia kuluu pelkäämiseen, panikointiin sekä varsinaisten kohtausten estämiseen enkä tiiä mitä mun pitäis tehä. Tää on vaan niin vitun raskasta.
 
Koen aivan liian voimakkaita fyysisiä tuntemuksia ja pelkoa siitä, että kuolen tähän paikkaan; jättämättä hyvästejä kellekkään, viemättä mitään loppuun tai päättämättä itse mistään. Mua hävettää olla näin säälittävä ja avuton, mutta on vaan niin tajuttoman vaikeeta uskoo että tää vois ikinä loppua. Ainakaan kokonaan, kun kaikki faktat sotii sitä vaihtoehtoa vastaan. Pitkään kestänyt hyvä olo ja onnellisuuskin saattaa valua hukkaan sekunneissa. Muutama liian nopea sydämenlyönti ja se on siinä. Paniikki kietoo mut sisäänsä enkä voi tehä sille yhtään mitään. Hukun pimeyteen kaikkien aistien herkistyessä. Ympäristö sumenee ja vain sydämenlyönnit- sekä muljahtelut ja hitusenkin normaalista poikkeavat ruumiin tuntemukset kuten oudot vihlaisut päässä saavat täyden huomion. Olo tasoittuu pikkuhiljaa, mutta epätodellinen olo ja häive pelosta jäävät leijumaan ilmaan vielä useiksi tunneiksi.

Muille on helppo esittää rohkeaa,
mutta omalle mielelleen ei voi valehdella.

Elin koko kesän siinä uskossa, että oon parantunu. Tai, että ne keväällä sattuneet paniikkikohtaukset johtu vaan törkeen suuresta stressistä ja muista haittatekijöistä, kunnes ilman mitään varotusta kaikki alko taas uudestaan. Kaikki toiveet normaalista elämästä valahti hetkessä kankkulan kaivoon. Tai no elämästä ilman jatkuvaa pelkoa. Masennus on niin erilaista kuin paniikkihäiriöt. Sen takia en oo ikinä pelänny asioita. Sellasia asioita, kuten autossa istumista, basson jytkettä, baareissa käymistä tai suuria ihmisjoukkoja, toisin kuin paniikkikohtausten ja niitä edeltävien oireiden takia. Masennukseen osasin vielä sopeutua, mutta tää.. Tää on jo ihan liikaa. Eläminenkin tuntuu nykyään niin helvetin tuskalliselta ja rajoittuneelta, etten tiiä mitä sanoa. Saati sitten tehdä..

11 kommenttia

  1. Eksyin tänne sun blogiin ihan sattumalta selaillessani kaikennäköisiä blogeja. Mun oli ihan pakko tulla kirjoittamaankin sulle, musta on aivan uskomatonta mitä kaikkea oot joutunu jo noin nuorena elämässäs läpi käymään! Sun täytyy olla hirmu vahva ihminen. :) Tsemppiä sulle ja mä toivon että saat elämäs kuntoon. Niin ja jään seuraileen blogias!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä ja tervetuloa mukaan ! <3

      Poista
  2. Voi sua, tsemppiä kauheesti :'c Ossaan nii samaistua suhun, ku itekki kärsin paniikista...
    Mutta sää pärjäät, ja mää tykkään susta vaikka ei tunneta :*
    Oot hieno ihminen<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon <3 Jaja harmi että säki kärsit siitä..

      Poista
  3. Voi Pietuuu ;___; <3

    Mä sain paniikkikohtauksia yläasteella, mutta sain taudin kuriin ennen kuin se äityi noin pahaksi. Sä tiedät, että kun saat kohtauksen niin _se_menee_ohi. Se menee aina ohi, sano se itsellesi. Sä et kuole, sä oot siinä huoneessa tai kadulla missä oletkaan ja sun mieli tekee tepposet, mutta se menee ohitse. Koita jotenkin rauhoittua ja ajatella että se menee ohi. Tiedä että se menee ohitse ja kaikki on hyvin. Keskity katsomaan ihmisiä tai esineitä ja luettele niitä itsellesi. Puhu ääneen, pyydä jotakuta puhumaan jotain ja keskity siihen. Toi on auttanut mulla paljon.
    Mä oon ollut pari vuotta ilman kohtauksia, koska oon ajatellut siinä tilanteessa että toi olo menee kohta ohi. Nyt mulla on tullut jonkin verran paniikkikohtauksen alkuja, mutta oon saanut ne jotenkin ohitse. Kauheesti voimia :( Toivottavasti tää auttaisi edes pikkuriikkisen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se kai pitäis yrittää.. Jotenki tuntuu vaa nii turhalt et vaik kuinka yrittää kääntää ajatuksii muualle, laskee numeroita, kuunnella musaa, kattoo asioita ymsymsyms nii ei vaa auta. Ainakaa tarpeeks D: Ku ajatukset kääntyy väkisinki siihe sydämen sykkeesee tai muihin oloihin ja plääh.. Vittu mitä paskaa.. Toivottavasti sul nyt pysyiski ne poissa !

      Kiitos kuitenki hirveesti sun kommentista, yritän oikeesti pitää ton ajatuksen mieles et se on vaan ohimenevää ! <3

      Poista
  4. et oo säälittävä ja avuton! Vaikka itsestäs se tuntuis siltä! Sä vielä voitat nuo olot!<3 Muuta en vaan osaa sanoa :/

    VastaaPoista
  5. Ei tunnu että selviää tai että elää, mutta loppujen lopuksi keho onkin toista mieltä... Havahduin vastikään siihen, että rajoittuneisuus on hallinnut elämääni sen kolmanneksen ja kummitellut vielä kauemmin. Mutta olen silti melkein yhtä epähenki kuin silloin.
    Toivottavasti löydät ratkaisuja tilanteeseesi <3

    VastaaPoista

Kaikki kommentit on tervetulleita, mutta julkaisen vaan asialliset :)