maanantai 21. lokakuuta 2013

Scars and the memories related to them (k.18)

Multa pyydettiin joskus kuvia mun viiltelyjäljistä. Tai niiden jättämistä arvista. Yritin ettiä kuvia missä näkyis mun arpia, mutta suurimmassa osassa mun haavat on joko auki, tai sidottuna. Löysin kuitenki kolme kuvaa joista saa ehkä jonkinlaisen käsityksen tän pirullisen "harrastuksen" seurauksista. Ne löytyy tän postauksen lopusta.
 
Huom! Tän postauksen ei siis oo tarkotus kannustaa ketään viiltelemään. Pikemminkin vähentämään tai jos mahdollista lopettamaan kokonaan. Tsemppiä kaikille, jotka kärsitte mielenterveysongelmista niin ku mä ja muistakaa, ettei niitä kannata hävetä !
 
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~☆~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
 
 Mun viiltely alko jo niinki aikasin ku 10 vuotiaana, eli nelos luokalla. Ihan hulluu ajatella, että siitäki on kulunu ens vuonna jo niin pitkä ja piinaavia muistoja sisällään pitävä aika. Toki sillon ala-asteella viiltely oli mulle vaan jonkin sortin kokeilemista. Saksien ja muiden terien kanssa leikittelyä vasten ihoa. Ei mitään sen "vakavampaa". Yläasteen alussa homma kuitenkin vakavoitu ja viiltelystä tuli keino sekä pahan olon purkamiseen, ahdistuksen lieventämiseen, että itsevihan hillitsemiseen. Ensimmäinen paikka mihin viiltelin oli vasen käsi. Monen vuoden jälkeen homma kuitenkin kusi pahasti, sillä syvien viiltojen päälle kertyi pintanaarmuja, pintanaarmujen päälle syviä haavoja ja sama jatkui aina uudelleen ja uudelleen. Jos kättä ei voinut viiltää, sitä piti raapia ja se raapiminen jos jokin vain pitkitti parantumista entisestään. Lopulta samainen käsi täyttyi kuitenkin kauttaaltaan arpikudoksella ja siinä vaiheessa olinkin jo ensimmäistä kertaa kellokosken sairaalaosastolla.
 
En tiedä miten muita viiltelijöitä turhauttaa, jos viiltely ei ns. onnistu, enkä tiedä onko sairasta sanoa näin, mutta sanon kuitenkin. Muistan nimittäin kuinka pettynyt ja voimaton olo siitä tuli, kun terä ei enää uponnutkaan kunnolla käteen, vaikka sitä painoi voimalla. Syvät vekit olivat sekoitus pelkoa, inhoa, ylpeyttä ja kauneutta, joten pintanaarmut eivät tulleet kysymykseenkään. Siirryin siis vasemman jalkani kimppuun ja säikähdin kun terä upposikin paljon syvemmälle, kuin koskaan aiemmin. Muistutan nyt, että olin tosiaan osastolla ja todella huonossa kunnossa niihin aikoihin..
 
Aika meni eteenpäin. Pääsin osastolta ja elämä jatkui normaalisti. Tai niin normaalisti, kuin masentuneen elämä nyt meneekään. Viiltely jatkui, samoin ahdistus. Jossain kohtaa tutustuin Jossuun ja asiat meni niinkuin meni. Kerroin teille joskus Jossun ja mun tarinan (löytyy täältä) ja niin kuin taisin sielläkin mainita, niin elämä parhaan ystävän hirttäytymisen jälkeen oli elämää veitsen terällä. Viiltely, samoin kuin koko elämä meni ihan mullin mallin. Kaikki muuttui rajummaksi. Viiltoja oli tähän mennessä ilmestynyt molempiin käsiin, molempiin jalkoihin, kaulaan, rintaan, molempiin kylkiin, (oikeaan kylkeen oli viilletty Jossun nimi)  molempiin reisiin, kämmenselkään, sekä sormiin. Myös polttojälkiä ja ihon rikki raaputtamista oli tullut harrastettua. Jos pitäisi nimetä se hetki jolloin kaikki oli lähellä loppua, se olisi ehdottomasti kevät Jossun itsemurhan jälkeen.
 
Asiat kuitenkin muuttuivat. Usean osastojakson jälkeen pääsin taas jaloilleni. Sain kesätyöpaikan sekä koulupaikan, välit vanhempiin paranivat, asuminen laitoksessa (jonne olin 2010 muuttanut) alkoi sujua kunnolla, sain laitoksesta myös uuden erittäin läheisen ystävän, joka auttoi suunnattomasti suremisprosessissani ja seurustelin erään osastolla tapaamani tytön kanssa. Kouluvuosi kului nopeasti ja vähän ennen kesälomaa aloinkin kirjottaa blogia. Tiedätte siis suunnilleen miten asiat on siitä asti sujunut. Ahdistus ja viiltely ovat vieläkin osa elämääni, mutta kaukana siitä mitä ne joskus olivat. Arvet ovat yksi suurin muisto kaikista vanhoista ajoista. Muistoista, suruista ja pahasta olosta. Alapuolella kuvat vasemmasta jalasta n. vuosi? sitten ja kuva oikeasta kädestä muutama viikko sitten.
 
 
Tosta mun kädestä ei oo hirveesti kuvia, mutta eiköhän se näy jos katotte jotain mun omakuvia missä oon t-paita päällä. Käsi on parantunu tosi hyvin, mutta siitä onkin niin kauan aikaa kun oon siihen "kunnolla viiltänyt" Jalkakin paranee pikkuhiljaa, vaikka arvet ovat vieläkin aika rajuja. Moni on kysyny multa tässä elämän varrella, että häpeenkö mä mun arpia tai aionko mä joskus ottaa tatuointeja noitten päälle, mutta yleensä mä vaan kysyn että ne miks häpeisin tai ottaisin?
 
 Koska ne on osa mua.


16 kommenttia

  1. Sä käynyt pohjalla mutta oon niiiiin iloinen, että sä pikkuhiljaa oot paremmassa ja paremmassa kunnossa. <3

    VastaaPoista
  2. Nuo postauksesi kaksi viimeistä lausetta ovat todella hyvät, sulla on mahtava asenne. Minäkin yritän olla häpeämättä arpiani ajatellen että ne ovat osa minua, mutta aina se ei onnistu. Ihailen kuinka avoimesti ja rehellisesti uskallat kertoa näinkin arasta aiheesta!

    Ihanaa että sulla menee paremmin nykyään, vaikka oot ollut pohjalla niin sä vaan nouset sieltä koko ajan ylöspäin. Sä olet selviytyjä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Awww :> Voi että onpas kiva kuulla susta pitkästä aikaa ! Jaja möyyyyy kiitos <3 !

      Poista
  3. mulla on sama fiilis mun arvista (mitkä ei kyllä oo yhtä pahoja ku sun..) et miks niitä pitäis hävetä? Toki nyt ku asun palvelukodissa nii täällä vähän peittelen varsinkin jos on tuoreita viiltoja ja vaan sen takii ettei mut asukkaat huolestu ja kyselee liikaa..

    Vitsi tosta sun videopostauksesta ku kuuli sun äänen nii tuli hirvee ikävä ;( Vaikka oltiin sillo osastolla molemmat aika huonossa kunnossa nii silti sun kanssa oli aina hauskaa :)

    VastaaPoista
  4. Jees, mullakin sama fiilis arvista. Mä en niitä rupee häpeemää, enemmänki oon ylpeä niistä jos niin nyt voi sanoa. Ja tuttu tunne toikin, että jos ei itteään tyydyttävää viitloa saanu aikaan niin siinähän rupes tuntee ittensä suorastaan epäonnistujaks.

    Mutta joo, oot ihana c:

    VastaaPoista
  5. Oon tsekkaillu tässä sun blogia jonku aikaa ja tykkään hirmuisesti :3 Mulla vaa ärsyttää, kun meikkaat paremmin ku minä :DD
    Sulla on ihan mahtava asenne, oon ylpeä :)! (vaikken tiiä pitäskö tuntemattomasta olla ylpeä) Ite häpeän vieläkin viiltelyjälkiäni, mutta ehkä joku päivä oon sinut sen kans:)
    Plus ikävää, että nimi "Jossu" saa sellasia muistoja:/ Itelläki sellanen ihminen, jonka nimi saa kyyneleet silmiin. Mut anyways, ihana blogi, jatkan seurailuasi :P

    VastaaPoista
  6. ;_; voi pietu.. miljoona rekallist voimii sulle, vaikka nyt menee paremmin. tekis mieli hypätä teidän luokkaan halaa D:

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Awww :3 En ees tienny et luet mun blogii ja hämmennyin tosi paljo :D

      Poista
    2. haha, nyt vast löysin ja liityin lukijaks! paljon mihin samaistuu :>

      Poista
    3. Aaa okei :D No tervetuloa vaaaaaan c:

      Poista
  7. Tiedän ettet tarvii sääliä (eikä tää sitä ole..), Minuu itkettää ja surettaa, just nyt niin paljon ja ahdistaa se mitä sä oot mennyt läpi, että meidän ns hyvinvointi valtiossa pääsee tapahtumaan tällästä nuorille ihanille ihmisille ja se vie niinkin monia vuosia parantua moisista ja päästä oikeesti jonkinlaiseen normaaliin elämään... Mä en tie mitä mä selitän tai sanon just nyt, anteeksi siitä, mun pää on ihan sekasin liioista ajatuksista,. Toisaalta omasta elämästäni ja kokemuksistani tiedän sen, että Sinä Olet Todella Vahva ja Kaunis ihminen oli arpia tai ei,... joillakin ne näkyy päälle toisilla ei, kuten allekirjoittaneella. You are a Fighter Darling so never ever Give Up, No matter what .... Oon tän kaiken surunkin keskellä aivan tavattoman ilonen, että olet vielä täällä, kirjoitat näistä asioista ja se auttaa sua. Toivottavasti vuodet eteenpäin vaan paranee ja parantaa sua.

    Asiasta kukkaruukkuun:

    En tiedä ootko ikinä kuullut hepusta nimeltä William Glasser, joka on kirjoittanut sellasen kirjan kun Choice Theory jokusen päälle 10 vuotta sitten, siitä on myös oma terapia suunta sun muuta nykyään, Choice Therapy. Mä luin sen kirjan läpi ja se anto mulle elämään uusia ajatuksia, tuulia ja ennenn kaikkea sitä jotain... Joka autto mua. En tiedä pätiskö se sulle tai mitään, mutta suosittelen ehdottomasti ainakin lukaseen kirjan läpi tai tutkimaan nettiä, kysymään terapeutiltas tai lääkäreiltäs ko aiheesta.

    Paljon jaksamista sinne, onneksi kesä taitaa olla sulle kans parempaa ja helpompaa aiak kun talvi :)))

    VastaaPoista
  8. Itse aloitin viiltelyn viidennellä luokalla ja nyt olen täyttänyt tänä vuonna 18-vuotta ja sama rumba jatkuu vieläkin.. Ja minulla on kanssa samat tuntemukset, että turhaudun itseeni, jos viillot eivät ole syviä ja saan sairasta mielihyvää syvistä haavoista

    VastaaPoista

Kaikki kommentit on tervetulleita, mutta julkaisen vaan asialliset :)