maanantai 2. syyskuuta 2013

Ajattelen, siis olen

Paljon ajatuksia. Enimmäkseen niitä menneisyyteen liittyviä. Yksittäisiä lauseita ja sanoja. Tekoja. Tunteita. Musiikkia. Kaikkea. Kokonaiskuva paranemisesta, joka tuntuu vain illuusiolta. Tuntuu etten ole se, joka nyt olen tai vaikka olisin, niin en kykene sopeutumaan tähän nykyiseen minääni.
 
Lääkkeiden turruttama ote tunnepäiväkirjasta vuodelta 2011.
 
"Haluan taas kokea sitä pahaa oloa. Itkeä, huutaa ja raivota. Seota totaalisesti. Pistää kaiken paskaksi. Olla turhautunut. Vittuuntunut. Vihainen. Kapinoida vastaan. Lakata syömästä ja lopettaa kaiken. Tahdon romahtaa. Vetää lääkkeitä ja viinaa. Ajautua hulluuden partaalle. Hakata päätä seinään yhä uudestaan ja uudestaan. Viiltää syvälle ja sotkea seinät taas verellä..."
 
Vuosi 2011 oli todella sekavaa aikaa. Jossun kuoleman jälkeen olin täysin hajalla, kunnes jossain vaiheessa vaan turruin. Ajauduin tunteiden ulottumattomiin. Jonnekkin sellaiseen maailmaan, jossa mikään ei tuntunut miltään, hymyily oli väkinäistä ja kyyneleet piti pakottaa silmiin. Jopa masennus ja ahdistus tuntui paremmalta, kuin se ettei tuntenut mitään, ettei tuntenut olevansa elossa. Osasyynä tähän tunteiden turtuneisuuteen toimi tietysti nykyisen lääkitykseni; Seroquel Prolongin aloitus, mutta moni muukin asia johti väkisinkin tähän alitajunnan keksimään pakokeinoon.
 
 
 Jossain vaiheessa vuonna 2012 elämä alkoi taas tuntua joltain. Lääkitys tasaantui ja sain elämäni takaisin. Pystyin taas ajattelemaan, luomaan ja tekemään asioita. Ahdistus oli tietysti myös palannut, mutta sen ansiosta hyvät hetket tuntuivat tuhat kertaa paremmilta. Elin niin sanotusti kahden tulen välissä. Olin huipulla, syöksyin pohjalle ja sieltä taas huipulle toistamiseen. Samaa mielialojen syöksähtelyä päivästä toiseen kesti reilusti yli vuoden, kunnes yhtäkkiä tänä kesänä ahdistus yhtäkkiä vain katosi. Tiedän, että minun pitäisi olla siitä onnellinen ja olinkin, mutta jotenkin en pysty siihen enää. On niin vaikeaa elää ilman jotain sellaista, joka on ollut läsnä jo useita vuosia. Välillä enemmän, välillä taas vähemmän, mutta kuitenkin aina läsnä.

Nykyään onnellisuus ja hyvä olo tuntuvat niin vähäisiltä entiseen verrattuna ja koko ajan on sellainen tunne, että jotain puuttuu. Ahdistus, jota olen viime aikoina pariin otteeseen kokenut on enemmänkin ärsyyntymistä ja sitä on hankala edes kutsua ahdistukseksi. Sellaiseksi jota joskus koin. Sellaiseksi joka sai itkemään hullun lailla ja käyttäytymään kuin eläin, mutta joka vastapainoksi hävisi hetkeksi kokonaan ja sai tajuamaan, kuinka hyvin asiat ovatkaan ja kuinka onnellinen voi olla. Nykyään ikävöin yhä enemmän ja enemmän niitä entisiä aikoja. Ystäviä, muistoja, tunteita ja kyllä, jopa sitä pahaa oloa. On niin vaikeaa päästä pois menneisyyden pauloista ja yrittää elää niin kuin aikuinen, tai niin kuin yhteiskunnan mukaan pitäisi. Kun tuntee olevansa vielä jotain aivan muuta ja kun pään sisällä tietää jonkin olevan koko ajan pielessä.
 

2 kommenttia

  1. Monet kohdat kuulostavat siltä, kuin ne voisivat olla omasta elämästäni.

    Kirjoittaminen on hyvä selviytymiskeino, pidä siitä kiinni! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harmi että säkin joudut kokemaan tollasia juttuja.. Mutta ihan varmasti pidän ! :>

      Poista

Kaikki kommentit on tervetulleita, mutta julkaisen vaan asialliset :)