perjantai 9. elokuuta 2013

veitsenterällä

Mulla on asiat nyt viime aikoina menny ainakin tavallaan hyvin, mutta jollain oudolla tapaa musta tuntuu tyhjältä ja kummalliselta. En oo viillelly muistaakseni yli kahteen kuukauteen, enkä ottanut tarvittavia lääkkeitä vielä pidempään aikaan. Itseasiassa mä en edes muista millon oisin viimeksi ollu sellasen kunnon ahdistusmyräkän keskellä ja vaikka tää saattaa kuulostaa hassulta niin se jotenkin hämää mua. Totuus on, että oon työntäny kaikki negatiiviset asiat jonnekkin syvälle mun alitajunnan syövereihin. Oon vaan menny eteenpäin ajattelematta sen enempää. Esimerkiks tää muutto ei vielä oo tuntunu missään ja mun villi veikkaus on, ettei se tunnukkaan ennen kun mä kunnolla alan käsittelemään sitä. Toisaalta tää kaikki on varmaan normaalia ihmisen reagoimista uusiin ja isoihin muutoksiin, mutta mua vähän pelottaa se, että miten sitten käy kun alan ihan tosissani käsittelemään asioita. Tai siis onko mun pakko edes tehdä niin? Toisaalta ei, mutta onko se sitten itselleen valehtelemista ja voiko sit käydä niin, että kaikki ajatukset, pelko ja paha olo vaan kasaantuu mun sisälle, kunnes mä en enää pysty pitämään niitä siellä. Ja jos voi, niin mitä mulle sitten tapahtuu kun ne pääsee ulos.. Mä oon tällä hetkellä konkreettisesti niin yksin ja mulla ois mahdollisuus mihin vaan. Kuka nyt pitää mun lääkkeitä lukkojen takana, kuka mua enää estää jos tartun terään ja kuka mua tulee auttamaan, kun mä tarviin apua. Vastaus on ei kukaan ja se tässä pelottaakin.
 


8 kommenttia

  1. "Kuka nyt pitää mun lääkkeitä lukkojen takana, kuka mua enää estää jos tartun terään ja kuka mua tulee auttamaan, kun mä tarviin apua. Vastaus on ei kukaan ja se tässä pelottaakin." Sitä se omilleen muuttaminen ja itsenäistyminen teettää .. Nimim. kokemusta on.

    VastaaPoista
  2. Pietu, ossaat niin hyvin kuvvailla asioita kirjottamalla! wautsi :)

    VastaaPoista
  3. Voi, mä niin tiedän mistä puhut ): tarkoitan siis sitä et ku patoaa sisälleen kaikkea ja sit tajuaakin et olo on tyhjä. Mä oon viimisen vuoden koittanu jättää ikävät asiat vaan huomioimatta ja heittäny ne kans sinne takaraivoon. Yks ilta sit vaan romahdin. Toisin ku ennen, en turvautunut mihinkään millä voisin satuttaa itseäni millään tapaan. Mä vaan itkin ja itkin. Asiaa ei auta se että mulla ei ole enään ketään, ei siis yhtään ketään kelle puhua tai ketään ketä nähdä. Iatun päivät himassa pienen lapsen kanssa. Ja kyllä, se on syy miksi mulla on toivoa riittämy koko tän ajan. Ois se jännää varmaa pitkäst jos ois joku kelle vaan puhua asioista ilman tuomitsemista. Ja uskomatonta kyllä, asun pk-seudulla ja silti yksin. Tsemii sulle, sä pärjäät kyllä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Möyh :c Perseestä.. Kiitos paljon ja tsemppiä sullekin <3 !

      Poista
  4. Kyllä sä pärjäät tosi hyvin, mä olisin jo romahtanu tossa vaiheessa.
    Sä oot vahva ihminen.
    :D Ja sitä rataa.

    VastaaPoista

Kaikki kommentit on tervetulleita, mutta julkaisen vaan asialliset :)