perjantai 21. kesäkuuta 2013

Mut pelasti muinoin enkeli. Ei taivaast vaan, täält maanpäällisest helvetist.


Tätä tekstiä ei ole tarkoitettu loukkaamaan tai miellyttämään ketään sillä tämä teksti on vain koruton kertomus kahdesta nuoresta jotka rakastivat toisiaan. Toisen kuolemaan asti. Tämä on siis kirjoitus minusta ja edesmenneestä parhaasta ystävästäni Jossusta, Johanna Laura Elina Lovinista Joka lähti julmimmalla mahdollisella tavalla tästä maailmasta. Oman käden kautta. Pahoittelen jo etukäteen tämän tekstin sekavuutta, mutta yritän huonon muistinikin sekä ahdistuksen uhalla kirjoittaa niin, että saatte jonkinlaisen käsityksen Jossusta ja suhteestani häneen. Syy miksi kirjoitan kirjakieltä on jotenkin itsellenikin epäselvä, mutta ehkä sanoissa on näin enemmän voimaa ja pystyn kertomaan tarinamme ilman rintaanpistävää ikävää ja sitä oksettavaa tunnetta, kun totuus lepää silmieni edessä tekstin muodossa. 

Tutustuin Jossuun joskus 2010 kevään ja alkukesän tienoilla erään tuttavan kautta. Ensitapaamisessamme ei ollut mitään erikoista, ei rakkautta ensimmäisellä silmäyksellä, ei sitä samanlaisuuden tai sielunkumppanuuden tunnetta, tai oikeastaan mitään muutakaan sadusta temmattua glamouria. Olimme silloin Porvoossa, kauppakeskus lundin kakkoskerroksen ulkopuolella, niin sanotussa "lundi kakkosessa" tupakalla Lauran kanssa, kun eräs Milla tuli siihen Jossun kanssa vaihtamaan pari jo unholaan painunutta sanaa. Muistaakseni seuraavan kerran tapasimme kaupunginpuistossa, Istuimme siellä Lauran kanssa, kun Jossu halusi tulla seuraamme. Muistan vieläkin ensivaikutelmani Jossusta. Ihan normaalin näköinen tyttö, ei mistään mieleenpainuvimmasta päästä. En jostain syystä pitänyt Jossusta alku aikoihin ollenkaan. Vaikka hän kuinka yritti ängetä Lauran ja minun kanssa kaikkialle. Myönnän olleeni silloin pinnallisemmassa iässä kuin koskaan. Se oli sitä aikaa kun kaikki oli "ihan vitun sama" eikä ketään tarvinnut miellyyttää. Ellei halunnut röökiä tai kaljaa. Jossu on kirjoittanut yhdessä kirjeessä tutustumisestamme näin.

Suora ote Jossun kirjeestä, vailla päivämäärää.
"...Tuli muute mielee, sillo ku en viel tuntenu sua. Muistan ku 7 luokan alust kattelin sua, ku riehuit ja sekoilit ja oot niin söpö. Sit ain kunno tyttöparvi ympäri hali, hali, pusi ja pusi. Sillo mä olin niinku ilmaa kaikille ja ehk tarkkailin kaikkii, mut sus oli jotai mielenkiintost. Näin et olit iha rikki, mut silti riehuit ja päältäpäin näytit iloselta. Muistan senki ku Millan kaa tultii moikkaa sua ja Lauraa ku en tuntenu sua viel. Sit ruvettii moikkailee koulus, aina taputit mun päätä jos satuin kävelee edes. Sit ku sillo olin sun ja Lauran kaa kunnol ekan kerran, ku istuttii kapen puiston nurmikol. Sit olit sillee "Mua rupee ärsyttää toi tyttö" Laura sano et sitä ei. Sillo aattelin et tuskin meist koskaa tulis ees kavereit. Niinku olin kokoaja ajatellu, ku kaikki pörräs sun ympäril, ja mä olin sellai autsaideri. Sit Jansku sai mut tutustuu ihmisii ja sit tutustuin suhunki. Ja iha outoo miten asiat on menny. EN OIS IKINÄ USKONU ET NÄIN ♥ Olin vaa sitkee ja roikuin sus, ku rupesin kiintyy ja ihailin sua xD Joskus aattelin et jätän sut rauhaa et ei sua ees kiinnosta mun seura. Mut kulta onneks olin ärsyttävä ja roikuin sus, vaik sanniki sano et mun pitäis jättää sut rauhaa..."

 Rupesimme kuitenkin hengailemaan samassa porukassa jonkun verran, satunnaisesti nähden. Päättäreinä tai juhannuksena sattui pieni episodi kun valehtelimme Jossulle olevamme eräällä hiekkakuopalla vaikka olimme maariksi kutsutulla puistoalueella Lauran ja muutaman muun kaverin kanssa. Jossu tuli kuitenkin maariin ja huomasi meidät. En tiedä miksi muistan tämänkin tapahtuman niin hyvin, mutta ehkä omatunto on saanut sen painumaan mieleen. Jossain vaiheessa hyväksyimme Jossun kuitenkin lopullisesti porukkaamme, jossa oli vähän ketä milloinkin ja rupesimme oikeasti tykkäämään Jossusta ja parista Jossun kanssa välillä liikkuvasta henkilöstä, Vilmasta ja Vipsusta. Kesä olikin sitten elämäni parasta aikaa. Elettiin sitä kaikkien hehkuttamaa nuoruutta täysillä ja kaveriporukasta tuli omaa perhettäkin tärkeämpiä. Varsinkin Jossusta ja Laurasta. Vaikka tiedän, että silloin oli myös todella hektistä ja vaikeaa, niin muistan jostain syystä suurimman osan nuoruudestani ja siitä kesästä sensuroituna negatiivisista tapahtumista. Toisaalta en edes osaisi yhdistää monia tapahtumia päivämääriin, koska kaikki on mielessäni niin sekavaa. Palaan kuitenkin tarinaan ja siihen meidän kesäämme. Suurimman osan siitä vietimme näsissä Jossun äidin kämpässä joka oli tyhjillään ja näsin kämppää aloimmekin kutsua kodiksi. siellä tuli vietettyä monia elämän parhaita hetkiä, mutta myös melko ahdistaviakin, jos tarkkaan muistelen. Kesä 2010 oli kuitenkin tähän astisen elämäni paras kesä ja tekisin mitä vaan jos voisin vielä joskus palata siihen kesään edes hetkeksi. Jossu ja minä olimme molemmat kuitenkin aika sekaisin niihin aikoihin. Oli kaikenlaisia lääkityksiä ja itsetuhoisuus oli ollut meille molemmille valitettavasti jo jonkin aikaa keino ahdistukseen.


(Kuva netistä)

 Jossun ja minun, tai siis meidän oikea tarinamme alkaa vasta 2010 syksystä, tai se tarina mihin vain me kaksi kuulumme ja jonka kaikista parhaiten muistan, olen kuitenkin joutunut selittämään sen niin monelle henkilölle. ja yleensä kun Jossusta kysytään, tämä pätkä on se jonka kerron, yleensä kuitenkin paljon lyhyempänä ja tiivistettynä. Muistikuvani alkavat siitä kun Laura muutti kuusamoon ja suhteeni Jossuun syveni rajusti. Olimme joka päivä enemmän tai vähemmän yhdessä ja nautimme toistemme seurasta. Meillä molemmilla oli kuitenkin kotona lievästi sanottuna hankalaa ja 2010 tilanne äityi niin pahaksi eräiden tapahtumien jälkeen, että päätimme karata yhdessä. Mietimme pitkään mihin pääsisimme yöksi ja lopulta päädyimme Porvoossa sijaitsevaan turvakoti Nuttuun. Kaikki kaverit läpi soitettuamme. Nutussa meille kuitenkin sanottiin todella ylimielisesti etteivät kaverukset voi noin vaan tulla viettämään yötä paikkaan, jossa on oikeastikin turvapaikkaa tarvitsevia. Otimme siis pyörämme ja lähdimme pyöräilemään vailla päämäärää eteenpäin. Päädyimme noin kymmenen kilometrin päähän keskustasta. Ilola nimiseen kaupunginosaan. Pujahdimme pienestä raosta erääseen heinälatoon ja vietimme siellä kaksi seuraavaa yötä. Ne yöt olivat todella kylmiä ja nukuimmekin molemmat yöt toistemme ruumiinlämpöä ja sinimustaa talvitakkiani apuna käyttäen.


Kahden yön jälkeen palasimme takaisin Porvoon keskustaan, tällä kertaa bussilla. Pyörämme jäivät venjärven rannalle. Muistan vieläkin hyvin sen järkyttävän näläntunteen ja heti keskustaan päästyämme suuntasimmekin hesburgeriin tilaamaan isoimmat mahdolliset annokset. Jostain syystä ruokailun jälkeen saimme pähkähullun idean lähteä Helsinkiin. Idea oli tietenkin pakko toteuttaa ja reilun tunnin päästä siellä me olimme, kampin edustalla sijaitsevilla portailla tupakkaa polttaen. Päivä meni uusiin ihmisiin tutustuen ja kampissa shoppaillen, en muista miten tai miksi, mutta yöksi päädyimme kuitenkin töölön kirkon katolle. Aamulla vastasimme lopultakin poliisien, sossujen ja vanhempien soittamiin puheluihin ja lupauksella samaan laitokseen pääsystä suostuimme palaamaan Porvooseen, jossa meitä odotti sossupalaveri. Palaverin päätyttyä meidät lähetettiin muutamaksi tunniksi takaisin siihen samaiseen turvakotiin, jossa olimme ensi alkuun käyneet. Siellä kuitenkin päätettiin viedä meidät molemmat sairaalaan, koska hoitajien/ohjaajien mielestä psyykkeemme kunto piti tarkastaa ja sairaalan jälkeen päädyimme tottakai, minnekkäs muuallekkaan kuin kellokosken sairaalaan, osasto 18:lle. Vieläpä ambulanssi kyydillä.

Kriisiosastolla olosta minulla on vain muutama sumea muistikuva. Siitä miten meidät erotettiin ja siitä kun sekosin, tuhosin tuulettimen ja tuolin ja viilsin vasempaa kättäni niin, että hoitajien piti raahata minut lepositeisiin rauhoittumaan. Jossain vaiheessa minut päästettiin vapaaksi ja jotkut Porvoosta saapuneet sosiaalitantat tulivat hakemaan minua, määränpäänä tukkari niminen lastenkoti Epoossa. Muistan etten ollut kovin yhteistyökykyinen, koska halusin vain olla Jossun lähellä, mutta suostuin kuitenkin jostain syystä jäämään tänne uuteen, uteliaita nuoria täynnä olevaan laitokseen. En ehtinyt asua tukkarissa kauaakaan, kun jouduin elämäni ensimmäistä kertaa putkaan riehumisesta ja tupakan polttamisesta parvekkeella. Sellin numero oli 15. Jo seuraavana aamuna, noin yhdeksän aikoihin pääsin kuitenkin takaisin laitokseen, vain kuullakseni että minulle aletaan etsiä uutta sijoituspaikkaa. Tällä kertaa kauempaa kuin Porvoosta. Jossu oli tänä aikana muistaakseni palannut kotiin, mutta kuultuaan sosiaalityöntekijältään valheita ettemme saa pitää yhteyttä ennen kuin minä täytän kahdeksantoista, oli Jossu romahtanut ja joutunut takaisin kellokosken sairaalaan. Siellä jonkin aikaa oltuaan Jossu muutti isälleen.


(Kuva netistä)

Muistutan teitä jälleen, että muistikuvani ovat hataria ja jotkin kirjoittamani asiat voivat olla oikeasti tapahtuneet eri järjestyksessä, kuin miten ne kerron, mutta se tuskin vahingoittaa ketään. Jatkan siis kertomustani. Ensimmäisenä minut vietiin tutustumaan kellokoskella sijaitsevaan Väinö kaarina koti oy, nuorisotaloon, jossa kuitenkin "oma motivaatio ratkaisee" ja koska muutto ei kiinnostanut minua vittuakaan, annoin sen myös näkyä. Näin ollen paikan harmaahapsinen johtaja sanoikin ettei minua voida sinne ottaa. Seuraavalla kerralla laitokseemme saapui Marko niminen pyöreä, keski-ikäinen mies, nykyisen laitokseni silloinen johtaja, joka tarjosi minulle paikkaa Nurmijärveltä. Kyselin alkuun tietysti viikkorahasta, ja muista viisitoista vuotiasta poikaa kiinnostavista asioista, kiinnostukseni oli kuitenkin tätäkin paikkaa kohtaan puhdas nolla. Kysyin kuitenkin hyväksi onneksi, omalta kannaltani. Mikä olisi seuraava kaupunki josta minulle etsittäisi lastenkotia. Vastaus oli Kiiminki, paikkakunta Oulun yläpuolella. Järkytys oli varmaan todella helppo lukea kasvoiltani ja Marko kysyikin uudestaan mitä mieltä olen Nurmijärven laitoksesta. Pari sekuntia mietittyäni annoin myöntävän vastauksen. Ja jo seuraavana aamuna, monen tunnin itkun jälkeen Marko haki minut ja vähäiset tavarani ja 10 tai 11.10.2010 ajoimme noin tunnin mittaisen matkan tulevaan kotiini. Jättäen taakse kaiken tutun ja turvallisen, sekä ennenkaikkea Jossun.


 Alku laitoksessa sujui kehnosti, nuoret eivät tykänneet minusta ja ikävä kavereita sekä ennenkaikkea Jossua oli sanoinkuvaamatonta. Jossu keksi kuitenkin jostain, että alkaisimme kirjoitella toisillemme kirjeitä ja niin me myös teimme. Minulla on vieläkin jokainen Jossulta tullut kirje tallessa ja voin joskus lisäillä blogiini niistä kuvia. Jossun sekä minun oloni olivat pahemmat kuin koskaan, ja ikävä pahensi sitä päivä päivältä. Varsinkin Jossu oli niihin aikoihin sekaisin. Kirjeissä kuulsi epätoivo, ahdistus ja jatkuva yksinäisyyden tai erilaisuuden tunne. Jota en tietenkään silloin, vasta viisitoista vuotiaana osannut analysoida, tai ennen kaikkea tulkita, niin kun toivoisin nyt osanneeni. Näimme Jossun kanssa ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan, kun menin Porvooseen kotilomille ja karkasin kotoa Jossun ja minun yhteisen kaverin, Vilman luokse. Olimme yön siellä ja seuraavana aamuna lähdin muistaakseni takaisin laitokseen. Tässä on kuva Jossusta ja minusta sinä yönä.



Tämän jälkeen seuraava kerta kun näimme oli uudenvuoden 2010-2011 jälkeisenä päivänä, kun Jossu puolestaan oli karannut kotoaan, ja soitti minulle Helsingistä ilman rahaa ja sanoi tulevansa Nurmijärvelle keräämällä jostain kolehtia. Jossu pääsi kuin pääsikin luokseni ja voi sitä onnellisuuden tunnetta, kun jälleen näimme. Syksyn ja talven aikana tunnustimme rakkautta päivittäin, kirjeissä ja puhelimen välityksellä ja suutelimme toisiamme aina niinä harvoina kertoina, kun näimme. Niin myös tuona kylmänä aamuna kun tajusin Jossun istuvan Nurmijärven teboililla. Päivä meni hyvin, mutta illalla Jossu päätti ottaa kaikki edellis päivinä väliin jääneet lääkkeet. Muistaakseni päiviä oli jäänyt väliin kolme. Soitimme laitoksesta hoitajan hakemaan meidät ja menimme laitokseeni. Jossu kuitenkin meni lääkkeistä niin uneliaaksi, että makoili vain sängylläni ja alkoi jossain vaiheessa itkeä. Menin Jossun viereen makaamaan ja silittelin hänen hiuksiaan, hokien, että kaikki on hyvin. Jossu itki kahta kovempaa, kutsui minua enkelikseen ja alkoi selittää valosta, joka hohtaa ympärilläni.

En tiennyt mitä tehdä, ja iltakin oli jo lähellä. Laitoksessamme ei saa olla yötä, joten olin pienessä paniikissa siitä missä Jossu yöpyisi. Yksin en olisi häntä mihinkään päästää siinä kunnossa ja ystäviä ei minulla silloin vielä Nurmijärvellä ollut. Jossain vaiheessa ongelma kuitenkin ratkesi, kun yövuorolainen oli saanut Jossun isältä soiton ja tajunnut, ettei huoneessani olekkaan Elina, niin kuin valehtelimme, vaan Johanna. Yövuorolainen sanoikin minulle soittavansa nyt jonkun hakemaan Jossua, jolloin minä vuorostani aloin itkeä. Menin erään toisen laitoksessa asuvan nuoren huoneeseen, koska tunsin pettäneeni Jossun. Enkä halunnut nähdä hänen kyyneliään. Näin Jossu siis lähti, isänsä ja mummonsa hakemana pois ja jäin jälleen yksin. Vain muutaman tunnin päästä Jossu jo lähetteli viestejä, että aikoo polttaa itsensä elävältä siinä heinäladossa jossa joskus aikoja sitten yövyimme. Menin jälleen kerran paniikkiin, soitin äidilleni jonka käskin soittaa Jossun isälle ja näin Jossun henki pelastui. Eikä edes ensimmäistä kertaa minun toimestani.

Seuraavalla kerralla näimme joskus tammi- tai helmikuun aikana. Olimme tietysti sopineet jo välimme ja koska minulla oli sosiaalipalaveri Porvoossa, niin päätimme yhdessä, että karkaan ja näemme jälleen. Kaikki sujui suunnitellusti. Menin palaveriin ja muutaman minuutin päästä totesin käyväni vessassa. Oven pamahtaessa kiinni, lähdin juoksemaan niin lujaa kuin pystyin, linnajoen ylä-asteelle Jossun luo. En välittänyt silloin vähääkään omista asioistani, kaikki oli kumminkin pilalla ja halusin vain olla Jossun luona. Suuntasimme sinne missä ensimmäistä kertaa tapasimmekin, lundiin. Tällä kertaa olimme kuitenkin lundi kolmosessa. Otimme valokuvia, juttelimme halailimme ja suutelimme, kunnes minun oli pakko lähteä Nurmijärvelle palaavien hoitajien kyytiin.



25.02.2011 Meillä oli Jossun kanssa riita. Riitelimme siitä, kun Jossu jälleen kerran soitti ja sanoi aikovansa tappaa itsensä. Muistaakseni emme edes riidelleet, kuin muutaman kerran ja juuri tuona päivänä olin itsekkin melko ahdistunut. Sanoin Jossulle rakastavani häntä, mutta myös ettei hän ajattele muita. Haukuimme myös toisiamme, kunnes Jossu lähetti viestin

"Oot muina kertoina puhunu
 mut ympäri. Mut rakastan
 sua. Ja sä pärjäät. Voit
 syyttää mua ku kaikki on
 mun vika ja mun päätös. Älä
 turhaa vastaa. Ku en tuu
 näkee sitä viestii. Anteeks"

Menin taas kerran ihan sekaisin ja melkein rutiininomaisesti soitin äidilleni, että soittaisi Jossun isälle. Äitini soitti takaisin minulle ja kertoi Jossun lähteneen ulos, mikä ei sinällään ollut mitenkään erikoista. Jossun puhelimeen ei koko sinä perjantaina saanut yhteyttä, eikä edes lauantaina, kun menin Porvooseen lomille. Olimme suunnitelleet, että karkaisin Jossulle, mutta koska hänestä ei kuulunut meninkin toisen kaverini luo yöksi. Seuraavana aamuna laitoksemme johtaja tuli hakemaan minua ja ajoimme Nurmijärvelle. Perille päästyäni tunnelma oli jotenkin aavemainen. Muistikuvani ovat näistä hetkistä totaalisesti sumentuneita, mutta muistan johtajan tulleen huoneeseeni ja sanoneen yhden ainoan lauseen.

"Pietu, Jossu on kuollu."

Itkun lomasta esitetyt lisäkysymykset paljastivat Jossun hirttäytyneen sinne kertomuksessani jo esiintyneeseen heinälatoon, perjantai iltana 25.02.2011. Kevääni oli pelkkää ahdistusta ja ikävää, viiltoja, viiltojen perään sekä alituista osastolla ramppaamista ja lääkkeiden vaihtelua. En päässyt koskaan edes Johannan hautajaisiin,  hänen vanhempiensa toiveen vuoksi..


Ainoa mitä pystyn nyt tähän loppuun teille lukijoille sanoa on, että toivottavasti tämä teksti valaisi asioita. Ikävä on vieläkin täysin sanoinkuvaamaton ja tekisin mitä vain jos saisin Jossun takaisin, meidän suhteemme oli jotain ainutlaatuista, jotain mitä en tule enää koskaan kokemaan.


Lepää rauhassa kulta

84 kommenttia

  1. Voi ei ♥ Toi on niin helvetin surullista ja en pysty ite sabomaan että "Tiedän miltä susta tuntuu", koska kaverini ei ole ikinä tappaneet itseään. Otan osaa kuitenkin suruusi. Kaikesta pääsee yli, ainakin niin sanotaan mutta olen varma, että jotkut tapahtumat jättävät toisiinsa niin syviä arpia etteivät ne ikinä parane.
    Kaikkea hyvää sinulle ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos osaanotosta ja kaikkea hyvää sullekkin <3

      Poista
  2. Olen sanaton. Haluaisin lohduttaa ja auttaa mutta tiedän ettei kaiken sen kokemasi jälkeen minkään randomin sanat auta. Pysy kuitenkin vahvana! <3<3<3<3 olet ainutlaatuinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo yritän pysyä :) ja kiitos paljon <3

      Poista
  3. tosi hieno teksti !tosi koskettava :c

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän sitä sanotaan, että totuus on tarua ihmeellisempää. Yleensä myös surullisempaakin.. :/

      Poista
  4. voi ei ;__; olipa koskettava.. Pärjäile♥

    VastaaPoista
  5. Äää.. Voi sua♥ Ei tollast pitäs kenenkää joutuu kokee :< Mun muutaman kaverin parhaat kaverit on tappanu ittensä, ja toisel siit on jo vuos ja silti ku olin niil kerran, ni jouduin kattoo vierest sen romahuksen :/ Ei olllenkaa kivaa, mut ties mitä se ois tehny, jos ois ollu yksin..
    Voimia hei oikeesti sulle♥♥♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mm.. Sellasta tää elämä vaa valitettavasti taitaa olla :c Kiitos <3

      Poista
  6. En voi ees kuvitella... Oot vahva, sä pärjäät kyllä vaikka olo oiskin välillä kamala! Voimia ja kaikkee hyvää ♥

    VastaaPoista
  7. Olit rohkea kirjoittaessasi tämän tekstin. Uskallat katsoa vaikeitakin asioita silmiin, se on hienoa. Vaikka elämässäsi on tapahtunut rankkoja asioita, voin huomata sinusta, ettet ole luovuttamassa. Asioilla on tapana järjestyä, tavalla tai toisella. Voimia ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukavaa, että ajattelet noin :) Kiitos viestistä ja voimien toivotuksesta <3

      Poista
  8. Liikutuin ihan kamalasti luettuani tän tän tekstin c': tosi paljon voimia sulle vaikka tästä onkin jo jonkin verran aikaa, pärjäile :)
    *hali*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiiitos, kiitos <3 ja hali takaisin c:

      Poista
  9. Voi ei :( Luin ton kokonaan vaikka yleensä kaikki pitkien postausten lukeminen tuottaa mulle suurta tuskaa. Mä kävin jopa itkemään tän jälkeen. Toi teksti oli ihan ku joku satu. Melkein ku joku romeo ja julia.. Mä tiiän että mä en voi edes käsittää tollasta koska en itse ole koskaan tuollaista kokenut, mutta tsemiä sulle Pietu <3 :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Möy.. Kiva, että jaksoit lukea! Aika pitkä tekstihän tää oli ja toivottavasti en aiheuttanu mitään hirveen pahaa oloa sulle D; Kiitos <3

      Poista
  10. mua rupes itkettää ku luin tän ;__;
    En yleensä itke jos joku kirjottaa blogiin jotain, mut tää..
    Tää oli jotain niin kaunista ja koskettavaa.
    En tiedä miltä tuo surusi ja paha olosi tuntuu, mutta..
    paraskaverini meinasi tappaa itsensä viime talvena, sain sen kyllä estettyä..
    Koita jaksaa pietu <3

    VastaaPoista
  11. voi ei mikä tarina, melkein aloin itkee :( tsemppiä ja jaksamista sulle, vaikka tapahtuneesta onkin jo vähän aikaa <3

    VastaaPoista
  12. Paljo tsemppiä!<3 oon ihan sanaton, en tiiä yhtää mittää järkevää sanottavvaa tähän.. Piti piettää välllä ''hengähystauko'', alko nii paljo itkettään tätä lukiessa. En oikeen ossaa samaistua, kun kukkaan läheiseni ei oo kuollu, tai kukkaan -edes vanhempani- eivät ole yhtä läheisiä, entäkuin jossu ja sinä. Muista kuitenki, että oon todella arvostettava ihminen!<3

    <3rakkaudella, S

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tarvii sanoo mitään, ymmärrän kyllä et jättää vähän sanattomaks :c Yritän muistaaa ! <3 :)

      Poista
  13. mä en voi muuta ku itkeä...

    VastaaPoista
  14. Voi että, ei tähän osaa sanoa muuta kuin että otan osaa. Kuulostaa laimealta mutta tarkoitan sitä todella. En voi edes kuvitella miltä tuon on täytynyt tuntua...
    Muuten, minä vuonna Jossu oli syntynyt?
    Toivon sinulle kaikkea hyvää elämääsi, pärjäile!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Jossu oli syntynyt vuonna 1995

      Poista
  15. Voi ei..
    Täältä kyyneleiden seasta toivotan kaikkea hyvää ja voimia.. ♥
    - R

    VastaaPoista
  16. en voi sanoin kuvailla kuinka paljon hyvää toivon sulle pietu. enkä myöskään pysty käsittämään kuinka vaikeeta sun on elää sen asian kanssa ettet nää Jossua enää ikinä. ellei siis taivasta oo. koska jos on, Jossu on siellä onnellisena ja odottaa suo (:
    teillä on upee yhteinen tarina, mut se on vaan niin käsittämättömän surullista et se ei ollu tuota paria vuotta pidempi.
    en voi muuta sanoo ku että menin sanattomaks, ja ite itseasias ilolalaisena kuulen välillä vieläkin Jossusta juttua. jo se et kuulen siitä ilman et en tuntenu Jossua ollenkaan tuntuu jo pahalta, mut se et te olitte parhaita kavereita ja varmasti vielä enemmän ku se, niin en käsitä miten oot kestäny.
    mut pietu oot uskomattoman vahva ihminen, toivon sulle niin paljon kaikkea hyvää ja onnea sun elämään, tiiän et kaikki kääntyy paremmaks, ja sähän voit ajatella sen niinki että elät pitkän hyvän elämän, ja taivaassa kerrot siitä Jossulle (:
    vielä kerran kaikkea hyvää <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista <3 Ja niin, eikai sitä voi muuta kun vaan toivoa, että vielä kerran nähään jossain..

      Poista
  17. voi sua :( kenekää ei pitäs joutuu kokee mitää noi kauheeta.. pärjäile <3

    VastaaPoista
  18. olipa fiksuu lukee tää töissä... ikävä jossua on kamala, ja pietu en voi ymmärtää miten SÄ jaksat kaiken ton jälkeen, en vaan ymmärrä. ja muistathan rakas sen, ettet syytä itteäs mistään. "we are young and fearless", ihan ku sinä ja jossu. haleja <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nojoo ikävä on kyl ihan järkyttävä ja välillä sitä miettii itekki miten tai miks jaksaa, mut kai se on vaan pakko :/ Ja joo yritän muistaa ! Haleja sullekki rakas <3

      Poista
  19. Heillä on tähtiä kyynerpäissä ja jaloissa
    Vaikka he tulevat hulluksi
    He pysyvät tervejärkisinä
    Vaikka he uppoavat mereen
    He nousevat taas
    Vaikka rakastavaiset katoavat
    Rakkaus ei
    Eikä kuolemalla ole ylivaltaa

    Dylan Thomas

    VastaaPoista
  20. Voi Pietunen. Kauheasti toi tämä teksti muistoja mieleen. Hyviä ja huonoja. En ole voinut edes miettiä näitä juttuja tällai. Ehkä olen yrittänyt unohtaa ja nyt kun rupeaa muistelemaan kaikki tuntuu hyvin epätodelliselta. Kauheesti on vain vihastuttanut :c

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin toi... Oli kyllä iha törkeen vaikee kirjottaa, mut tässä tää teksti nyt on! Mullaki epätodellisuus ja viha on aika vahvoina sen ikävän lisäks.. :C

      Poista
    2. On se jännä kun on niin pirun äkänen koko jutusta. Mut kuitenki joskus illalla itkettää kun on niin kova ikävä. Voi hitsinen meirän pitäis kyll nähä. Ois paljon juteltavaa :)

      Poista
    3. Niin kyllä on :c Hirveen sekavia tunteita... ja nii pitäis !! :>

      Poista
  21. Nyyhnyyh! ;( Surrullista. Pietu oot mahtava ihminen ja parasta mitä Jossun eämässä varmasti oli! Ja olit sairaan vahva, kun pystyit tän kirjoittamaan! Jossu oli varmasti hieno ihminen! Muista et säkin oot! Tämmönen pikkutytön kommentti ei suo varmasti paljon auta, mut toivon, et ymmärrät olevasi hieno ihminen! VOIMIA ja jaksamista pietu 3;

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hiii kiitos kommentista ja yritän muistaa :)!

      Poista
  22. Tää teksti sai todellakin ajattelemaan asioita. Nyt vasta eka kertaa ajauduin sun blogiin ja varmasti tuun jatkossakin täällä käymään.
    Voimia sulle ja oot varmasti ollu Jossulle elämän valo <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miu :c Joo tervetuloa vaan ! Ja kiitos, niinhän mä olin.. :/

      Poista
  23. En tunne sua yhtää enkä tuntenut Jossua mutta tämä oli nii kauniisti kirjotettu että itkin silti. Vaikutat tosi kultaselta ystävältä ja olit varmasti yksi niistä jotka piti Jossua kiinni tässä maassa. En osaa kirjottaa ajatuksia mutta kaikkea hyvää sulle, pysy vahvana <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 ja joo mä yritän pysyy ! :)

      Poista
  24. en voi sanoa tietäväni, miltä susta pari vuotta ystävän itsemurhan jälkeen tuntuu, mutta mä tiiän, miltä se tuntuu, kun saa tietää parhaan ystävänsä lähteneen tästä maailmassa oman käden kautta.
    oli tosi rohkeeta ja upeeta, et kirjotit ton tekstin.
    voimia paljon sulle :'3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se tuntuu ihan käsittämätömän pahalta.. Kiitos ! <3

      Poista
    2. mm, uskon.. oman parhaan ystävän itsemurhasta on kulunu vasta pari kuukautta, jote siitä on lähes mahoton edes puhua, enkä saa koko asiasta muodostettua minkäälaisia järkeviä ajatuksiakaa vielä. ja uskon että se vie tosissaan paljon aikaa, että sitä asiaa pystyy purkaa ja näin.

      Poista
    3. Oivoi.... Voimia <3 Ja niin se vie.. :/ Pitää vaan jaksaa oottaa ja elää päivä kerrallaan !

      Poista
    4. voimia itelleskin. <3
      ja niin no joo, pitää. uskon että tää alku on ihan mahoton, mutta on mulla kuitenki vieressä ihmisiä, jotka ymmärtää. ilman näitä ei tästäkää tulisi mitää.

      Poista
  25. Oi että.. tuntu pahalta lukea tätä. Paljon voimia sulle. Oot vahva kun oot täällä vieläkin!<3

    VastaaPoista
  26. En osaa sanoa mitään. Itkin. Haleja <3

    VastaaPoista
  27. Itkin. En voi edes kuvitella kuinka pahalta susta on tuntunut, ja tuntuu edelleen. Mutta oot vahva ja selvisit siitä pahimmasta tuskasta. Voimia sinne. <3

    VastaaPoista
  28. Oon susta niin ylpeä.
    http://www.youtube.com/watch?v=E4E8wg2XTtQ

    Katja

    VastaaPoista
  29. Jos on yhtään puhtia,
    alla sydämen horjahtaneen,
    voi elämäkin päättyä
    johonkin kauniiseen. ♥
    Tuollauset sanat tuli mieleen, kun tekstisi luin! Olet vahva!

    VastaaPoista
  30. Toi teksti todellakin valas ja liikutti minuu kaikin tavoin ja en ois koskaa pystyn kuvitella et tollast ois voinnu tapahtuu yhdelle nuorelle parille kerrallaa... Oon menettän itekkii muutamankii upeen ja tärkeen ihmisen, mut koskaa kukaa ei voi sanoo tajuavansa toista täysin. Hyvät muistot on ne tärkeimmät mitä voi muistella ja saaha niist lämpöö jatkaa. Toivon et jaksat pysyy noin vahvan ja lämminsydämmisenä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep :/ Elämä tuppaa välillä olee tällästä.. ja niimpä, onneks on niitä muistoja <3 Yritän pysyy ! :)

      Poista
    2. Upeeta. Inspiroit monii muitakii olee vahvoi. Toivon et sellasii on täs maailmas enemmänkii...

      Poista
  31. Löysin siun blogin ja luin ja luin ja luin, hämmästellen miten suloinen persoonallisuus siellä tekstien takana mahtaa olla. Ja kun lopulta luin tämän, en osaa kuin itkeä, on niin hirveän epäreilua ja surullista, että siulta on viety niin rakas ihminen niin julmalla tavalla. Otan osaa.
    Ei koskaan pidä sanoa, että "tiedän miltä sinusta tuntuu", mutta olen menettäny ystävän, joskin sairaudelle. Eikä ikävä katoa koskaan, se vain muuttuu ajan myötä. En voi kuin toivoa, että jaksat, kaikkea hyvää siulle ♥ :)

    VastaaPoista
  32. Onneks sä sait estettyy Jossun aikaisemmat itsarit (jos oikein ymmärsin?). Siitä, että tuolla tavalla pistit sanan kiertämään äitisi kautta, jottei tyttösi tehnyt itselleen mitään pahempaa, huomaa jo miten paljon sä hänestä välitit.
    Mutta mua jäi ehkä kaikista eniten häiritsemään tuo, ettet päässyt Jossun hautajaisiin hänen vanhempiensa toiveesta... Jos viitsisit minunlaiselle randomille kertoa, mikset voinut mennä, miksi Jossun vanhemmat niin toivoivat? Ymmärrän toki, jos et halua kertoa.
    Kliseenä tähän loppuun; pärjäile <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. mä jäin miettimään ihan samaa, miksi he halusivat ettet menisi hautajaisiin? :/

      Poista
    2. Joo, ymmärsit ihan oikein ja en ala sitä sen enempää selittelemään, mutta Jossun vanhemmat syytti ilmeisesti mua Jossun kuolemasta. En sitten tiiä syyttääkö enään ku keskusteltiin asiasta.. Niin se vaa menee, että aina pitää löytää joku syntipukki ja tässä tapauksessa se olin mä :/

      Poista
    3. Oho. En ymmärrä tuota, että miksi syyttää sinua, kun sinähän kerran pistit sanan kiertoon äitisi kautta Jossun isälle tms. Mutta nojaa... Ei kaikkee voi aina ymmärtää, vaikka haluaisikin. Kai....

      Poista
  33. Mä en ees tunne sua. Mutta kulta pieni, haluan rutistaa sua oikein kunnolla ja sanoo että oot niin hirmusen vahva jätkä että sä todellakin tuut viel nousee tuolta. Älä IKINÄ menetä uskoos hyviin juttuihin, jooko? ♥

    VastaaPoista
  34. Koita jaksaa pieturakas <3 Sun täytyy pysyä vahvana ettet tee itselles samaa, Jossu varmaan on susta ylpeä kun oot näin pitkällekkin jaksanut! Meiän pitää oikeesti nähä joskus taas ni voin antaa voimahaleja <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Koitan <3 Ja niin pitää !! Iksu on kova :cc

      Poista
  35. voi ei :c tiedän todella hyvin miltä susta varmasti tuntuu. Mun todella rakas kaveri teki kans itsemurhan. Pärjäile rakas ystäväiseni, muista että Jossu kattelee sua tuolta jostakin ja on varmasti todella ylpeä susta <3

    VastaaPoista
  36. Itken ääneen koska tiiän miltä se tuntuu, erosin mun äidistä kolme vuotta sitten. se oli mun paras ystäv ja ennenkaikkiaan äiti ja vaikka se on siitä merkkinä että vaikka se käytti huumeita (myös sen takia että oli menettäny kaikkein tärkeimmän ihmisen sille) ja hakkas mua ja heitteli päin seiniä, rakastin sitä ylikaiken. Kun erosin siitä se sai sitten toisen entistä rankemman iskun ja olin melko varma että se tekis itsemurhan ja sitä kautta minä mut onneks niin ei käyny, koska se sen entisen tärkeen ihmisen haamu tuli varottaan sitä ja se puhelu missä se sen kerto oli täynä itkua ja pelkoa ;'c

    VastaaPoista
  37. Ei ehkä paras idea lukee näitä tälleen yöllä, kaikki on sillon mustempaa, pelottavampaa ja ahdistavampaa. Mutta oon addiktoitunut lukeen sun blogia, tää vaan on jotain ihan muuta ja erilaista. Todellista. Oon sanoinkuvaamattoman pahoillani ja otan osaa rakkaasi menetyksestä... Mä tavallani ihailen teidän rakkaustarinaa, miten villi, vapaa, rohkea mutta samalla sydäntä riipovan traaginen se on.... ja rakastan tätä myös vaikeista ajoista huolimatta... Tää muistuttaa mua ihan Sid and Nancy leffasta, jonka katoin jokin aika sitten. oo ilonen että tapasit niinkin hinon ihmisen ja vietit aikaa sen verran yhdessä kun vietit, elämä voi olla vain niinkin lyhyt ja ihanat-rakkaat-onnelliset hetket on arvokkaampia, kun mikään muu... Niistä saa pahoina päivinä energiaa- ainakin itse saan. Mä menetin itsemurha-syömishäiriölle yhden parhaan ystäväni 2011 kesällä, jonka kans oltiin vuosia kirjoiteltu kirjeitä ja tavattu muutamana harvana hetkenäkin. Mä luen niitä kirjeitä vieläkin ja toivon, et olsiin ymmärtänyt niistä kuultavat ongelamat ja pystynyt auttamaan... Miten voimattomaksi se vetääkään nyt jälkeenpäin, kun tietää ettei voinut tehdä mitään, ei yhtään mitään... Toisaalta, mulla on ne kaikki muistot ja kirjeet jäljellä, tuntuu et osa hänestä on edelleen täällä luonani auttamassa minuu ja katsomassa sivusta. On tärkeää pitää muistot yllä ja elää senkin edestä. Jaksamista!

    VastaaPoista

Kaikki kommentit on tervetulleita, mutta julkaisen vaan asialliset :)