keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Kukaan ei odota minua, miksi nousisin (k.18)

En kestä tätä ahdistusta, ajattelen ja otan terän käteeni. Mietin vielä hetken ennen kuin upotan sen käsivarteeni. Nopeasti, silmää räpäyttämättä teen sen pienen liikkeen ja käteen ilmestyy punainen naarmu. Työnnän terän hymyillen takaisin haavan kohdalle ja vetäisen uudestaan. Innostun ja jatkan tätä yhä uudestaan ja uudestaan kunnes tajuan mitä olen todellisuudessa tehnyt. Päässä alkaa pyörimään joten lasken terän pöydälle ja otan jo valmiiksi veritahroja täynnä olevan huivin esiin. Pyyhkäisen haavaa ja katson sitä. Se on syvä ja se näyttää hyvältä. Se sykkii lämmintä punaista verta. Tunnen oloni surkeaksi mutta silti jotenkin vahvaksi. Tämän minä osaan, ajattelen. Tätä jos jotakin minä pystyn kontrolloimaan...
 
 
Toisen, vähän pienemmän viillon tehtyäni laitan musiikkia soimaan ja sidon huivin käteeni. Tajuan että voimani alkavat hiipua yhä nopeammin ja nopeammin. Katse alkaa harhailemaan ja mieli täyttyy negatiivisista, inhottavista adjektiiveista. Läski, ruma, sairas.. Yhtäkkiä havadun kun huomaan itkeväni, itkeväni ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin ja se tuntuu todella hyvältä. Vapauttavalta ja samalla lohduttavalta. Musiikki loppuu joten otan takkini ja lähden tupakalle. Vedän hupun alemmas etteivät ohjaajat huomaa itkeneitä kasvojani. En halua puhua heille. Se olisi vain sitä samaa rutiinitoimintaa niin kuin aina. Ensin toimistoon, siellä side ranteeseen ja lopuksi pilleri käteen. Ei aitoa mielenkiintoa asiaan, ei kysymyksiä vaan pelkästään se kliseinen lause paremmasta huomisesta. Tämähän on hoitajille pelkkää työtä. Vaikka toisin he väittävät.


Ulkona on ihanan viileää ja raikasta. Sytytän tupakkani ja lähden hiljaa kävelemään tietä pitkin. Katselen eteenpäin miettimättä sen erityisemmin mitään ja hetken kuluttua tunnen kyynelten loppuvan. Imaisen taas tupakkaani, käännän katseeni taivaalle ja henkäisen savut ulos. Teen piruetin ja hymyilen itselleni. Taivaalla on utuisia pilviä peittämässä kirkasta kuuta. Muistelen Jossua ja sitä päivää kun sain tietää hänen kuolemastaan. Sinäkin iltana katselin samaa kuuta tässä samassa paikassa, kyyneleet silmissä ja pala kurkussa. "Rakastan sua" kuiskaan hiljaa, imaisen viimeisen hatsin tupakasta ja heitän tumpin peltiämpäriin. Kävelen sisään ja ryhdistäydyn. Pyydän ketipinoria ja pohdin mielessäni huomataanko levinneet meikkini. Ei onneksi, joten palaan takaisin huoneeseeni.
 
 
Istun sängyn reunalle, pyyhkäisen molempia silmäkulmia ja virnistän. Paha olo on taas kerran poistunut. Yhtä nopeasti kuin se alkoikin. Naurahdan ääneen äskeiselle typeryydelleni. Tiedän että jos olisin ollut vahva niin olisin voinut välttää nämäkin pari hassua viiltoa mutten jaksa miettiä niitä enää. Nyt kaikki on taas hyvin. Olo on vieläkin vähän haikea mutta se ei haittaa. Se tuntuu surulliselta ja samalla hyvältä. Ehkä se on itkun jälkeistä raukeutta tai jotain vastaavaa.
 
Käyn lämpimässä suihkussa ja tunnen kun ketiapiini alkaa vaikuttaa. Juttelen A:n kanssa facebookissa ja hymyilen kunnes hän ilmoittaa lähtevänsä nukkumaan. Toivotan hyvät yöt, kirjaudun ulos ja huokaan syvään. Huomisesta tulee parempi päivä, lupaan itselleni. Suljen valon ja käyn itsekin untenmaille.
 

6 kommenttia

  1. Voimia ja iiso halaus sulle:3

    Oot oikeesti tosi ihana<3
    Sä selviät,mä haluan ainakin uskoa niin,mun koko sydämestä:)
    Sä oot vahva ihminen :))<3

    Oikeesti,tosi paljon voimia sinne!:)

    VastaaPoista
  2. Eivätkö haavasi koskaan ole tulehtuneet? Tuli vain mieleen kun noin syviä ovat :(

    VastaaPoista
  3. lol emol o huono olla XDXDXD asd

    VastaaPoista

Kaikki kommentit on tervetulleita, mutta julkaisen vaan asialliset :)